2.7.2020

Tärkeitä juridisia virstanpylväitä – Monet muutokset ovat syntyneet esimerkkitapausten kautta

Nykymuotoinen Suomen Jalkapallon Pelaajayhdistys perustettiin vuonna 1992. Pelaajayhdistys julkaisee kesän 2020 aikana juttusarjan, jossa esitellään yhdistyksen eri merkkipaaluja menneiden vuosien varrelta aina tähän päivään asti. Jalkapallon Pelaajayhdistys esittelee juttusarjassa koko JPY:n syntyhistoriaa, kehitystä ja kansainvälistymistä sekä yhdistyksen avainhenkilöitä. Juttusarja nostaa lisäksi esiin yhdistykselle merkittäviä tapahtumia, saavutuksia sekä projekteja. Suomen Jalkapallon Pelaajayhdistyksen historiaa on koonnut ja kirjoittanut turkulainen historioitsija, filosofian maisteri Petri Lavonen, jonka tekemään tutkimustyöhön juttusarja pohjautuu.


Tommi Koivistoinen (Kuva: Juha Tamminen)

1990-luvulla käynnistyneessä suomalaisen jalkapalloilijan ammattistatuksen muutoksessa ja ammattilaistumisen murroksessa Jalkapallon Pelaajayhdistyksellä on ollut erittäin keskeinen rooli. 

Pelaajayhdistyksen osallistuminen 1990-luvulla keskusteluun urheilusta ammattina, ja siinä kehityksessä jalkapalloilijoiden etujen ajaminen, ovat olleet ratkaisevasti muuttamassa urheilijoiden oikeudellista asemaa. 

Näiden asioiden ja tapausten hoitamisessa nimenomaan JPY on saavuttanut useita keskeisiä ja pysyviä muutoksia jalkapalloilijoiden oikeuksiin. Keskiössä ovat olleet kamppailut pelaajien työoikeudellisesta asemasta. 1990-luvun puoleen väliin mennessä oli saatu aikaiseksi yleinen urheilijoita koskeva käänne, eli urheilijoiden katsottiin olevan ainakin joukkuelajeissa työsuhteessa edustamaansa urheiluseuraan. Kaikki pelaajasopimukset eivät rinnastuneet kuitenkaan työsopimuksiksi tulorajojen vuoksi. Kuitenkin periaatteellinen tulkinta oli muuttunut niin olennaisesti, että esille nousi väkisinkin myös muita oikeudellisia kysymyksiä. 

Tällaisia asioita olivat muun muassa oikeus vuosilomaan ja vuosilomalain mukaiseen palkkaan, eläke- ja tapaturmaturvan toteutuminen ja kehittäminen, oikeus palkkaturvaan sekä oikeus työsuhdeturvaan. Näihin suurin yksittäisiin tavoitteisiin liittyen, Jalkapallon Pelaajayhdistys on joutunut käymään läpi oikeuden kautta useita esimerkkitapauksia 1990-luvulta lähtien. 

Merkittäviä varhaisimpia saavutuksia oli tapaus Tommi Koivistoinen vs. FC Jazz vuonna 1996. Koivistoisen tapauksen kautta saatiin vahvistus siihen, että myös pelaajilla on normaali oikeus vuosilomaan sekä vuosilomalain mukaiseen palkkaan pelaajasopimukseen perustuen. 

Palkkaturva-asiaan saatiin myönteinen ratkaisu vuonna 1997, vaikka asia oli alkuun vastatuulessa valtion toimesta. Korkein oikeus kuitenkin päätyi kuitenkin ratkaisuun, että myös urheilijalla on oikeus palkkaturvaan. Kaudeksi 2004 Jalkapallon Pelaajayhdistys sai neuvoteltua yleiset sopimusehdot Veikkausliigaan. Pelaajayhdistys kävi asiassa ensin neuvottelut Veikkausliigan katto-organisaation kanssa, jonka jälkeen JPY ja Suomen Palloliitto sopivat niin sanotun vakiosopimuksen yksityiskohdat. Tämän jälkeen Veikkausliigaseurojen piti noudattaa ehdoitta vakiosopimusta. Uusi sopimus paransi etenkin pelaajien oikeutta sairaus- ja tapaturma-ajan päivärahaan.

Vuonna 2008 Pelaajayhdistys puolusti onnistuneesti entistä liigapelaajaa, Sami Sinkkosta, Ilta-Sanomia vastaan. Sinkkonen oli joutunut ikävällä tavalla ja tahtomattaan Ilta-Sanomien ottelumanipulaatiota käsittelevään artikkeliin, vaikka hänellä ei ollut osaa eikä arpaa itse asiaan. Sinkkonen joutui täysin syyttömänä todella ikävään välikäteen jutun vuoksi.


Sami Sinkkonen (Kuva: Juha Tamminen)

David Moore -tapaus koski hänen pelaajasopimuksensa purkua yksipuolisesti. JPY ajoi asian korkeimpaan oikeuteen ja voitti tapauksen vuonna 2010. KKO päätyi ratkaisuun siihen, että pelaajan sopimusta ei voi purkaa mielivaltaisesti, vaan myös pelaajasopimuksen purkamisessa kesken sopimuskauden on noudatettava täysin samoja menettelytapoja kuin muissakin työsopimuksissa.

Kansainvälisesti merkittävin 1990-luvun merkkipaalu oli niin sanottu Bosman-sääntö. Se muutti pysyvästi jalkapallosiirtoja maailmalla ja kumosi koko siirtokorvausjärjestelmän. Belgialaispelaaja Jean-Marc Bosman kävi oikeutta vuosina 1993-95. Bosman pelasi RFC Liègessä Belgiassa, kun hän kesällä 1990 halusi vaihtaa seuraa sopimuksen päätyttyä. Liège vaati korkean siirtosumman, jota toinen joukkue, ranskalainen USL Dunkerque ei halunnut maksaa. Silloin Bosman haastoi Liègen oikeuteen. Lopputulos oli se, että seurat eivät enää voineet EU:n sisällä estää pelaajasiirtoja sellaisissa tapauksissa, joissa seuran ja pelaajan sopimus oli umpeutunut. Näin sopimuksettomista pelaajista tuli niin sanottuja vapaita agentteja, jotka voivat vapaasti siirtyä uusiin seuroihin.

Suomalaispelaajien arkeen historiallisella Bosman-tapauksella ei ollut kuitenkaan kovin merkittävää vaikutusta. Vaikka suomalaisia pelaajia olikin jo paljon ulkomailla 1990-luvulla, niin Bosman-sääntö ei ollut kuitenkaan suomalaispelaajien näkökulmasta silloin se kaikkein tärkein asia. Suomessa pelaajien ensisijainen mielenkiinto kohdistui paljon arkisempiin kysymyksiin.

– 1990-luvun puolenvälin Suomessa ei Bosman-päätöksellä ei ollut erityistä painoarvoa. Silloisten Suomessa pelaavien pelaajien mielissä pinnalla olivat kysymykset, että ollaanko työntekijöitä vai ei, saadaanko vuosilomapalkkaa, kuulutaanko palkkaturvan piiriin, ollaanko oikeutettuja tapaturma- ja eläkevakuutuksiin, ja onko työttömyysturvaa. Toki Bosman-päätös huomioitiin Suomessa, mutta se vaikutti lähinnä lajiliiton sääntöihin koskien sopimuksettomia pelaajia, Pelaajayhdistyksen lainopillinen neuvonantaja Mika Palmgren vahvistaa.