Henri Aalto: Epävarmuustekijöitä jalkapalloilijan uralla

Herkässä iässä, aikuisuuden kynnyksellä, pelaajan on oltava yksilöllisten edellytysten lisäksi valmis eräänlaiseen henkiseen initiaatioriittiin, kirjoittaa Henri Aalto.

”Urheilijatkin ovat vain ihmisiä”, kuulee toisinaan lakonisesti mutta totuudellisesti todettavan. Niinpä kaikki ihmisessä ja elämässä ilmenevä on erottamaton osa urheilijaa. Minun tekisikin mieli kirjoittaa lukuisista urheilemiseen ulottuvista tekijöistä; psyykerakenteista, uniongelmista, sydänsuruista… Tiedän kokemuksesta, että siviilielämä ja mieli voivat vaikuttaa keskeisesti kentällä ja kehossa.

Pysyäksemme hallittavassa kokonaisuudessa, kohdennan tämän jalkapalloilijan epävarmuustekijöiden kartoituksen kahteen asiakokonaisuuteen, jotka julkaistaan erillisinä kirjoituksina. Ensimmäinen osa käsittelee läpimurtovaihetta, toinen sopimuksettomana olemista sekä eräitä taloudellisia ulottuvuuksia. Tekstin konteksti painottuu Veikkausliigaan, sillä sen maailman tunnen parhaiten. Käsittelyn ulkopuolelle jää ilmeisiä huolia, kuten loukkaantumiset, sopeutuminen uuteen joukkueeseen tai muutoksiin nykyisessä, sekä uran lopettamisen kohtaaminen. Voimme kuitenkin sopia teemojen kulkevan taustalla tarkastelun varjoina, ja ainakin sivuten ne tulevat mainituiksi.

En tiedä sisäistävätkö pelaajat aina heitä koskevia epävarmuuksia. Se voi olla eduksikin, sillä liika tietoisuus mistään voi kääntyä myös haitaksi. Pidemmän päälle pidän kuitenkin suotuisampana itsen, olosuhteiden ja tulevaisuudenkuvien tiedostamista, kuin naiivia huomioimattomuutta. Yksilökohtaiset erot voivat luonnollisesti olla merkittäviä, mutta tietty universaalius ilmiöissä uskoakseni pätee.

Pelaaja läpimurron kynnyksellä

On täysin eri asia menestyä akatemiavaiheessa ja nuorisomaajoukkueissa, pärjätä edustusjoukkueen harjoituksissa ja saada säännöllisestikin vastuuta otteluissa, kuin aidosti vakiinnuttaa paikkansa edustusjoukkueen avauskokoonpanossa, ja ylläpitää korkeaa tasoa läpi kauden, vuodesta toiseen.

Veikkausliigasta puhutaan välillä hieman vähättelevään sävyyn, ja keskimääräinen menestyksemme kansainvälisissä kilpailuissa ei edesauta argumentoimista vastaan. Kuitenkin yksinkertaisesti todettuna: sarja ei ole huonotasoinen, eikä Veikkausliigassa ole helppo tehdä kunnollista läpimurtoa.

Pysähtykää miettimään kaikkia tuntemianne lahjakkaita pelaajia, jotka ovat tosissaan tavoitelleet uraa ammattilaisena. Kuinka moni teki kestävän nousun hyvätasoiseksi liigapelaajaksi, saati mainittavan uran ulkomailla?

Jalkapallossa muutokset voivat olla nopeita ja odottamattomia läpi uran, mutta erityisesti nuorten pelaajien kohdalla ne voivat olla erityisen radikaaleja. Asiat voivat edetä hätkähdyttävänkin hienosti, kuten hyvin lyhyessä ajassa nousuun akatemiasta tai alemmalta sarjatasolta Veikkausliigan eliittiin tai kansainväliseen sarjaan, jopa A-maajoukkuekutsun saamiseen.

Yhtä usein, tai huomattavasti useammin, käy toisin. Toteutuu yksi tai useampi seuraavista: kehitys hidastuu, omat vahvuudet eivät enää tarjoa entisenlaista etua, mukautuminen pelin vaatimuksiin tuottaa haasteita, seurassa on samalle pelipaikalle useita laatupelaajia, pelaaja kärsii loukkaantumisista tai muu elämä vie keskittymistä jalkapallosta. Rooli edustuksessa kapenee, pelaaja jää pysyvämmin penkille ja lopulta tyystin ulos kokoonpanosta. Onnistumiset harjoituksissa vähenevät, pelaaja alkaa turhautua ja hän joutuu etsimään itseään ja paikkaansa uudelleen, tietämättä ihan miten kaikkeen suhtautua. Kunnes ollaankin tilanteessa, jossa pelaaja ei kuulu enää seuran suunnitelmiin.

Haaveet ulkomaista ja maajoukkueesta, edes ammattilaisurasta Veikkausliigassa, vaihtuvat reservijoukkueen peleihin ja lainasopimukseen pienempään seuraan, kenties sarjaporrasta alemmas, lopulta pysyvään siirtoon muualle. Vuoden, kahden kuluttua toteamukseen, että nuoremmat jyräävät jo edelle. Etsikkoaika on ohi, mahdollisuus mennyt. Kenties seuraavassa elämässä.

Tiedän ja tunnen lukuisia läpimurron kynnyksellä olleita pelaajia, Veikkausliigassa jo lupaavasti pelanneitakin, jotka hieman vastaavien tapahtumasarjojen myötä katosivat alemmille sarjatasoille, hiljalleen kokonaan pois pääsarjajoukkueiden rekistereistä. Todettakoon, siirto tai laina pienempään seuraan voi olla myös hyvin strateginen ja myönteinen valinta, ja menestyksekkäitä tapauksia on aivan viime vuosiltakin useita. Tämä on hyvä muistaa, ja suhtautua muutoksiin mahdollisuuksina.

Herkässä iässä, aikuisuuden kynnyksellä, pelaajan on oltava yksilöllisten edellytysten lisäksi valmis eräänlaiseen henkiseen initiaatioriittiin: vaatimustason nousuun, kilpailun konkretisoitumiseen, toiminnan täsmällistymiseen, pelaamisen ehtojen monipuolistumiseen; kasvuun harrastuksesta liiketoimintaperusteiseen ammattilaisuuteen.

Jos siirtymä ammattilaisuuteen ei toteudu onnistuneesti, tai jos siihen ei osaa suhtautua riittävällä nöyryydellä ja määrätietoisuudella, edessä voi olla raju identiteetti- ja elämäntapamuutos. Toki hyvä asennekaan ei aina riitä. Tiedän pelaajia, jotka kovasta työstä huolimatta eivät kunnon ammattilaisuraa saaneet tehdä, ja joiden on se osin ollut vaikea hyväksyä. Ankara pettymys on täysin inhimillistä, eikä sitä pidä hävetä. Tärkeintä on omistautua niin, ettei jää tilaa kaunaisuudelle tai selittelylle. Ennemmin sietää olla ylpeä yrittämisestä, ja tarvittaessa käsitellä tilannetta ulkopuolisen tuen avulla. On myös hyväksyttävää huomata, mikäli ammattilaisuus ei itselle sovellu.

Vähintään yhtä paljon tiedän kuitenkin tapauksia, joissa omia lahjoja ei ole osattu vaalia, ja ura ammattilaisena on kariutunut harhaluuloihin omasta erinomaisuudesta tai luovuttamiseen vastoinkäymisten edessä. Nuorena pelaajana on usein erityinen vaara luottaa sokeasti lahjoihin ja omien erikoisominaisuuksien varassa pärjäämiseen, ja ylenkatsoa elintärkeitä peruspelaamista- ja tekemistä sekä oheistoimintoja. Haluan vilpittömästi varoittaa antamasta näin tapahtua.

Vaikka jalkapallossa on aina akuutti kiire ja ikäpaine kehittyä ja edetä, lopullinen läpimurto voi viedä aikansa. Samalla, mitä korkeammat tavoitteet, sen kroonisempi kiire. Jos on aito tarve ja potentiaali tehdä hyvä ura suuremmissa sarjoissa, paine on kriittisempi – kansainvälinen aikakäsite on julmempi kuin paikallisemme. Liika stressi voi tosin johtaa pelaamisen hermostuneisuuteen, ylirasitustiloihin tai uupumiseen. Tästä on hyvä olla tietoinen, ja luoda jonkinasteinen tasapaino vimman ja maltin välille.

Tein itse varsinaisen läpimurtoni neljäntenä vuotenani edustusjoukkueessa. Nousin harjoitusrinkiin talvena 2007-08 ja debytoin kaudella 2008, viettäen osan kaudesta lainalla 1. divisioonassa. Seuraavilla kahdella kaudella pelasin noin puolissa otteluista. Lopulta kesällä 2011, kun olin pelannut Veikkausliigaa jo kymmeniä otteluita, alettuani viimein esiintyä tasaisesti edukseni, kotiinlähtöä Jyväskylästä ottelun jälkeen odotellessani, silloinen päävalmentajamme Mika Lehkosuo pysähtyi ohimennen kohdallani, ja totesi: ”Onneks olkoon Henkka, sä oot nyt Veikkausliigapelaaja.”

Samainen Lehkosuo oli sanonut minulle kaudella 2009 erään nähdäkseni ihan kelvollisen pelin jälkeen: ”Mun mielestä sä et pelannut kovin hyvin. Koita pelata paremmin seuraavan kerran kun pääset kentälle.” Seuraavaan kertaan kului kolme kuukautta. Tapaus oli koettelevainen, mutta en ole siitä pahoillani. Tietty raadollisuus on välttämätön osa ammattilaisjalkapalloa. Ja juuri Lehkosuo teki minusta varteenotettavan pelaajan, joten katkeruuden sijaan olen hänelle urani velkaa.

Kuten mainitsin, kyse ei ole vain taidoista tai edes asenteesta – jalkapallossa niin moni asia voi vaikuttaa niin korkeavolyymisesti, että toisinaan on lähes mahdoton nimetä tekijöitä, miksi yksi kypsyy ammattilaiseksi ja toinen ei. Joku tekee läpimurron debyytissään, toinen muutamassa vuodessa, kolmas ei koskaan. Väliin mahtuu tuhansia erilaisia tarinoita.

Yhteistä nuorille pelaajille on, että kaikki on epävarmaa. Maailma on auki, nuoruus tuntuu ikuiselta, mutta näkymätön kiire syö päivittäin mahdollisuuksia, eikä mitään ei ole luvattu. Kannustan osaltani kohtaamaan siirtymän ammattilaisuuteen niin nöyryydellä ja kärsivällisyydellä kuin ennakkoluulottomuudella ja sopivalla röyhkeydellä – tukea vastaanottaen. Ja jokainen, joka kaikella haavoittuvuudellaan pyrkii ammattilaiseksi, on rohkea, ja oppii väistämättä arvokkaita taitoja elämään.

Henri Aalto