Henri Aalto: Sopimukseton ammattilaispelaaja ja ajatuksia pelaajan ja seuran välisestä suhteesta

Sopimuksettomuuden tai pätkäsopimuksilla pelaamisen pitkittyessä henkinen kantokyky on kovilla ja identiteetti koetuksella, kirjoittaa Henri Aalto.

Olen kirjoittanut seuraavista aiemminkin, mutta kerrattakoon: Suomessa urheilijoille eläkettä kertyy olemattomasti, vakuutus on kapeaehtoinen, eikä mahdollisuutta ansiosidonnaiseen päivärahaan ole.

Suomessa pelaajien keskiansiot ovat maltillisia, joten hetkisen toimeentulon lisäksi, etenkin uran päätöksen lähestyessä, tietoisuus häviävän ohuesta eläkkeestä iskee toisin kuin parikymppisenä. Vaikka entisiä urheilijoita usein arvostetaan työmarkkinoilla, matka esimerkiksi asiantuntija-asemaa vastaaviin rooleihin ja tuloihin voi viedä vuosia, ja aika kerryttää eläkettä on verraten lyhyt.

En kuollakseni ymmärrä miksi urheilijoita ei sisällytetä normaalin eläketurvan piirin. Teemme sekä taloudellisyhteiskunnallisesti että sosiaalismerkityksellisesti arvokasta työtä, todistetusti, ja maksamme veroja. Näiden perusteiden tulisi tässä talouskasvuorientoituneessakin maailmassa riittää.

Akuuteimmin ilmenevä ongelma lienee ansiosidonnaisen päivärahan puutos. Ansiosidonnainen päiväraha on noin 60% palkasta, ja sitä maksetaan yleensä 300-400 päivää. Mikäli ns. tavallista työtä tekevän kuukausipalkka on bruttona 3200 euroa, ja hän jää työttömäksi, on ansiosidonnaisuuden myötä hänelle taattu noin 1850 euron kuukausitulot. Mikäli vastaavaa palkkaa tienannut jalkapalloilija jää työttömäksi, on hänellä oikeus ainoastaan Kelan peruspäivärahaan, noin 800 euroon kuukaudessa. Neljän kuukauden jälkeen peruspäivärahan saamiseksi on velvoitettu hakemaan myös muiden alojen töitä, ja ottamaan ne tarjottaessa vastaan. Lopulta on velvollisuus hakea vain muiden alojen töitä.

Tiivistettynä: tavallisessa työelämässä jopa yli vuosi ansiosidonnaista päivärahaa, jalkapallossa heti hyvin vaatimatonta ja nopeasti ehdollistettua tukea. Nyt pelaajilla ei ole oikeutta edes valita nettopalkasta hyvittämällä kuulumista ansiosidonnaisuuden takaavaan kassaan.

Ansiosidonnainen päiväraha mahdollistaa tyydyttävästi oman alan mielekkään työn haun. Jalkapallo on vakava ammatti, jolla on huomattavaa yhteiskunnallista merkitystä, ja jonka harjoittajilla on erilaisia vahvuuksia, elämäntilanteita ja tavoitteita. Pelaajillakin tulisi olla edellytykset etsiä osaamistaan ja arvoaan vastaavaa työpaikkaa. Edes muutaman kuukauden ansiosidonnaisuus olisi jo kohtuullista.

Sopimukset toistuvasti katkolla

Sopimuksettomana edessä on päivärahan anominen, lainan ottaminen, säästöillä eläminen tai pätkätöiden tekeminen – ja monesti valtaisa paine tehdä sopimus mihin tahansa. Siirtoikkunoiden aikana sopimuksettomalla onkin usein kiire. Seurat hankkivat vapaita pelaajia ikkunoiden ulkopuolellakin, mutta silloin voi yhä todennäköisemmin joutua tekemään sopimuksen seuraan, joka ei sovi pelillisesti, toimintatavallisesti tai taloudellisesti omaan profiiliin. Toki sopimus johonkin on yleensä parempi kuin ei sopimusta mihinkään, mutta asia ei ole täysin mustavalkoinen.

Tunnen useita kotimaisia pääsarjatason laatupelaajia, jotka ovat joutuneet vasten tahtoaan olemaan kuukausia ilman sopimusta, toistuvastikin. Jalkapallossa tehdään määräaikaisia sopimuksia, ja Suomessa harvoin monivuotisia, joten sopimukset ovat toistuvasti katkolla. Jalkapalloilija pelaakin käytännössä viikoittain työpaikastaan. Honkaan saapuessaan Roman Eremenko totesi kuvaavasti: ”Joka päivä pitää todistaa tasonsa. Jalkapallo unohtaa nopeasti.” Sopivaa tarjousta tai pelipaikkaa ei myöskään aina vain tahdo löytyä, ja syitä voi olla monia. Kilpailu pelipaikoista on globaalin raakaa, ja palkkaamiseen vaikuttavat kykyjen lisäksi muun muassa ikä, palkkapyyntö, myyntipotentiaali, vammahistoria, seuran toimintasuunnitelma ja seurajohdon mieltymykset. Samoin suhteet, ajoitus ja onni. Siirtoja tapahtuu ja jää tapahtumatta myös melko sattumanvaraisin perustein, vastoin arkijärkeä. Hyvä ystäväni Tapio Heikkilä onkin lausunut osuvasti: ”Jalkapallo on eriskummallinen toimiala.”

Olen itse ollut parina talvena pidempään ilman sopimusta, mutta omaehtoisesti. Ne olivat tietoisia valintoja matkustella Etelä-Amerikassa ja tavoitella sopimusta ulkomailta – ehkä hitusen naiivi yhtälö, mutta konseptin toteutuminen ei ollut kaukana. Taloudellisesti aika oli haastavaa, mutta hyväksyin sen reissuromantiikan ja ulkomaanurahaaveiden nimissä, ja saatoin korkeakouluopiskelijana nostaa opintolainaa sekä vuokrasin asuntoani ja tein pieniä keikkatöitä, joten selvisin siedettävästi.

Epämiellyttävämpi hetki oli, kun kaudella 2020 seurani FC Honka katkaisi koronaviruksen levitessä palkanmaksun kokonaan, vedoten lakiin 1900-luvulta työnteon estävästä tehdaspalosta. Kaikessa absurdiudessaan tilanne osoitti asemamme heikkouden ja ohuen toimintavalikoiman. Tehtävissämme ei ollut muuta kuin jättää työttömyysilmoitukset TE-toimistoon ja anoa Kelalta peruspäivärahaa. Tulen itse taustasta, joka takaisi avun hädän hetkellä. Kaikilla näin ei ole.

Sopimuksettomuuden tai pätkäsopimuksilla pelaamisen pitkittyessä henkinen kantokyky on kovilla ja identiteetti koetuksella. Eri tutkimuksissa on todettu, että huoli taloudellisesta toimeentulosta ja sosioekonomisesta asemasta ovat suurimpia yksittäisiä mielenterveyden epävakauttajia. Vastaavissa tilanteissa pelaaja voi kokea olonsa tyhjäksi ja merkityksettömäksi, vaikka hän on saattanut ajautua niihin hyvin epäonnisestikin. Eläminen tukien, lainojen ja vastaavien varassa on jo itsessään kuluttavaa, etenkin kun on ylläpidettävä valmiutta liittyä uuteen joukkueeseen, entistäkin heikomman vakuutusturvan ehdoilla, ja pelata kilpailullisia otteluita, luultavasti uudessa kaupungissa. Kenties vielä perhettäkin elätettävänä tai huomioitavana. Pahimmillaan edessä voikin olla kivulias kysymys uran ennenaikaisesta päättämisestä.

Seuran asema

Paneudun vielä hieman pelaajan ja seuran väliseen asetelmaan. Puhun yleistävästi, mutta haluan painottaa, etten kaikkien asioista ole tietoinen, ja moni seura hoitaa asiansa pitkälti moitteettomasti. Tunnen kuitenkin toisenlaisiakin tarinoita, ja toimialan rakenteet osin puoltavat epämääräisyyksiä ja ovat pelaajan kannalta alisteisia. Pelaajat eivät suinkaan ole avuttomia uhreja tai käytökseltään viattomia, mutta kriittinen tarkastelu on paikallaan. Enkä väitteiden ja kokemusten kanssa ole yksin.

Sopimusten määräaikaisuutta saatetaan paikoin hyödyntää pelaajien kustannuksella. Sopimuksia tarjotaan vain lokakuun loppuun tai marraskuun puoliväliin asti, ja talveksi kenties jätetään paikkoja joukkueessa auki. Jäljemmässä on osaltaan kyse tarpeesta tehdä maltillisia täsmähankintoja, mutta myös halusta säästää palkoissa. Alan kilpakalenterin ja taloudelliset realiteetit huomioiden toimet voi sinänsä ymmärtää, mutta ei kyseenalaistamatta. Pelaajalle yhtälö on ilmeisen epäsuotuisa.

Taloudelliset realiteetit eivät liioin oikeuta erästä helmasyntiä: palkanmaksujen ajoittaisia viivästyksiä eri sarjatasoilla, epäselvin ja myöhäisin perustein. Valtaosassa seuroja ongelmaa ei ole, mutta tapauksia on yhä liikaa. Jos toimenkuvamme ei olisi niin riippuvainen kollektiivisesta työstä, tai jos meillä olisi yhtään paremmat oikeudet, näkisimme luultavasti toisinaisia työnseisauksia. On käsittämätöntä, että työntekijöiden palkat eivät kaikkialla aina ole itsestään selvä prioriteetti. Yksilötasolla pienikin viive voi tarkoittaa merkittäviä ongelmia. Niin kauan kuin lajin keskeisiä toimijoita ei kautta linjan kohdella täydellä kunnioituksella, on aivan turha haaveilla noususta kaiken kansan silmissä uskottavaksi toimialaksi, saati pohjoismaisesti vertailukelpoiselle huipputasolle.

Pelaajien sopimustiedot ovat Suomessa lain mukaan salaisia, ja harva niistä ääneen puhuukaan. Luotettavia tietoja kantautuu kuitenkin tuon tuosta, tahtomattakin. Onkin epäiltävissä, että muun muassa joidenkin omien kasvattien palkkoja on toisinaan voitu arveluttavin perustein lähestyä suhteutetusti kengännauhabudjeteilla, niin halvalla kuin mahdollista – tasonsa jo osoittaneidenkin kohdalla. Ymmärrän lajin markkinalogiikkaa, ja vaikka muualta hankittavasta erityislaadusta on ehdottomasti maksettava arvoisensa hinta, riskilläkin. Vaikuttaisi kuitenkin, että kaikkien pelaajien kokonaisarvoa ei aina täysin osata hahmottaa tai haluta tunnustaa, ja kompensoida osuvimmin, vaikka resursseja olisi. Sopimukset saavat puolestani pysyä salaisina, mutta on ongelmallista, jos pelaaja ei voi tietää miten ja millä perustein palkkakategorioita määritetään, ja jos myöhemmin käy ilmi, että häntä on pidetty suhteessa alipalkattuna, vielä vaikkapa liioitellusti taloudellisiin haasteisiin vedoten.

Neuvotteluissa ja liiketoiminnassa jokainen osapuoli tavoittelee itselleen suotuisia ehtoja, tietysti. Mutta jos toiminta ei ole linjanmukaista tai esitetyt perusteet ovat yhtään epärehellisiä, siedettävä raja ylittyy, kaikissa tilanteissa. Totuuksien ilmenemiset johtavat levottomuuteen, ja pahimmillaan koko joukkue- tai seuradynamiikan haavoittumiseen.

Seuratoiminta ja pelaajien palkkaus eivät ole yksiselitteisiä yhtälöitä. Seuroilla on kuitenkin valta-asema toimia halutessaan manipulatiivisesti. Pitäisin toivottavana ja terveenä, että seurat selventäisivät rehellisesti toimenpiteitään ja sopimuspolitiikkaansa. Pelaajan vastuulle jäisi sitten joko hyväksyä tai olla hyväksymättä käytännöt ja oma asemansa, mutta ainakin hän saisi tehdä tiedostavan valinnan.

Lisää avoimuutta

Peräänkuuluttaisinkin seuroilta kategorisesti kaikessa tekemisessä ja viestinnässä avoimuutta ja suoraselkäisyyttä. Toiminta on yhä liiaksi salamyhkäistä, välttelevää, mielivaltaista. Usein myös mitä salatumpana asioita pyritään pitämään, sen varmemmin ne lopulta paljastuvat, seurauksineen.

Seuroilla on inhimillinen mahdollisuus rakentaa läpinäkyvää toimintakulttuuria. Ymmärrän aidosti taloudelliset ja toimialalliset raamit sekä rajoitteet. Niitä on vuosien saatossa kuitenkin käytetty kohtuuttomasti tekosyinä erilaisille kyseenalaisille toimille, muidenkin kuin pelaajien näkökulmasta. Aikainen, selkeä ja rehellinen kommunikaatio kantaisi hyvin pitkälle kutakuinkin kaikissa tilanteissa.

Samalla, niin kauan kuin seura ei kunnianhimoisesti panosta markkinointiin ja tapahtumajärjestelyyn, tai piiloutuu stadionprojektien taakse yleisökysymyksissä, en taloudellisissa vetoomuksissa täyttä synninpäästöä anna. Moni seura on toki ottanut lupaavia edistysaskelia esimerkiksi sosiaalisen median käytössä ja seurayhteisöjen vahvistamisessa, mutta tilaa satsauksille ja innovatiivisuudelle riittää.

Pelaajan näkökulmasta on myös stressaavaa, mikäli seuran toimintasuunnitelma elää impulsiivisesti. Tulosvaade perustelee tietyn herkkyyden nopeillekin muutoksille. Ajoittain valmentajavaihdokset ovat kuitenkin lähes verrattavissa puoluepolitiikkaan: kun on aikansa toteutettu asioita yhden aatesuunnan mukaan, seuraavaksi johtoon valitaan kokonaan toisen laidan edustaja – usein ilman syvällisempää selontekoa pitkäjänteisistä tarkoitusperistä. Uusi valmentaja voi tarkoittaa pelaajalle myös sitä, että hänestä halutaankin yllättäen eroon. Seuroilla on melko rajattomat valtuudet siirtää pelaaja harjoittelemaan yksin tai junioreiden kanssa, ja jättää pois kaikesta ottelutoiminnasta. Pelaaja taas ei välttämättä halua lähteä, ainakaan ilman kelvollista erorahaa. Tilanteet menevät välillä hyvin rumiksi.

En yritä demonisoida seuroja tai ylikorostaa potentiaalisia ongelmia. Asioita tehdään paljolti hyvin, ja monenlaista yhteistäkin edistystä on tapahtunut. Esimerkiksi kaudella 2023 koko Veikkausliigan yleisökeskiarvo on ollut hienossa nousussa. Mutta kuten lainsäädännössä, pelaajan asema työntekijänä on seuroissakin verraten heikko, ja välillä tuntuu, ettemme toimialana uskalla itse ottaa itseämme kaikella vakavuudella ja ylpeydellä, ja toimia kokonaisvaltaisesti modernien ja kasvavien organisaatioiden tavoin.

En muutenkaan vaadi oikeuksia ilman velvoitteita; mikäli ansio- ja eläketurvaamme parannettaisiin, se luonnollisesti kompensoitaisiin nettotuloistamme. Enkä tosiaan vaadi sopimuksettomien palkkaamista säälistä, pelaajavaltaa valintoihin, tyhjästä suurempia palkkoja kuin on aiheellista maksaa, saati tulojen ideologista tasaamista. Kaipaan vain avoimuutta, johdonmukaisuutta ja vastuullisuutta päätöksiin, perusteluihin ja kommunikaatioon. Oletan samalla pelaajien kantavan oman vastuunsa työntekijöinä.

Kohtalokas sanonta sopeudu tai kuole soveltuu melko osuvasti jalkapalloon – hyvää ja kaunista tietenkään unohtamatta. Tarkastelimme tekstissä vain muutamia mahdollisia epävarmuustekijöitä, ja melko pintapuolisesti, mutta olen pyrkinyt pohtimaan asioita eri näkökulmista, ja käsittelemään niitä perustellusti ja rakentavasti, ennemmin keskustelua herättävästi kuin syytellen tai uhriutuen. Lopulta haluan kotimaiselle jalkapallolle yksinomaan hyvää.

Ja oli kyse sitten pelaajasta läpimurron kynnyksellä, uranäkymiensä kanssa kipuilevana tai sopimus- tai talouspaineiden alla, toivon sydämestäni, että jokaisella olisi vahva tukiverkosto ympärillään, edes yksi turvallinen ihminen, sekä työkaluja ylläpitää tervettä itsetuntoa, ja mahdollisuus ulosmitata tyydyttävästi oma kapasiteettinsa.

Henri Aalto