"Emme voi jatkuvasti nostaa vaatimustasoa, jos pelaajien arki ei muutu mukana"

Suomen Urheilun Eettinen Keskus, SUEK ry julkaisi viime viikolla Palloliiton tilaaman tutkimuksen “Pelaajan arki – kokemuksia ja kehityskohteita Kansallisessa Liigassa.”

Tutkimuksessa käsiteltiin Kansallisessa Liigassa pelaavien tai 2020-luvun aikana pelanneiden jalkapalloilijoiden arkea sekä pelaajakehitykseen vaikuttavia tekijöitä. Aineisto koostuu yhteensä 15 pelaajan haastatteluista. Haastattelijana toimi SUEKin vastuullinen tutkija Sanna Erdoğan, joka toteutti tutkimuksen yhdessä SUEKin tutkimuspäällikkö Marko Kanasen kanssa. 

Tutkimuksen tuotoksena on julkaistu uutinen sekä raportti: Pelaajan arki ja naisten pelaajakehityksen paradoksit jalkapallossa: ”Jos pystyisin keskittymään enemmän siihen pelaajana kehittymiseen kuin siihen, mitä kaikkea muuta härdelliä tapahtuu päivällä.”

JPY:n projektipäällikkö Emma Immonen piti raportin julkistamistilaisuudessa kommenttipuheenvuoron, joka löytyy alta:

Kiitos ensinnäkin Sannalle tästä tutkimuksesta ja aloitteesta sen tekemiseen Kansalliselle Liigalle. Ja kiitos myös SUEKille tutkimuksen mahdollistamisesta.

Minä olen Emma Immonen, jalkapalloilija ja projektipäällikkö Jalkapallon Pelaajayhdistyksestä.

Kun puhutaan naisten huippujalkapallosta Suomessa, meillä on tapana ihailla pelaajien sitoutumista.

Puhumme siitä, kuinka pelaajat matkustavat pitkiä matkoja harjoituksiin. Kuinka he yhdistävät työn, opiskelun ja urheilun. Kuinka he tekevät valtavan määrän asioita rakkaudesta lajiin.

 Ja onhan se ihailtavaa.

 Mutta ehkä olemme kysyneet liian pitkään, kuinka paljon pelaajat pystyvät venymään.

 Kun oikea kysymys on: miksi heidän täytyy?

 Kukaan Kansallisessa Liigassa pelaava ei ole siellä sattumalta. Jokaisella on intohimoa, kunnianhimoa ja valtava halu kehittyä.

 Ei huippu-urheilun suurin ongelma ole motivaatio.

 Ongelma syntyy silloin, kun intohimolla paikataan rakenteellisia puutteita.

 Intohimolla ei makseta vuokraa.

 Intohimolla ei makseta puhelinlaskua.

 Intohimolla ei täytetä jääkaappia.

 Ja lopulta nämä arjen realiteetit koskevat myös kaikkein motivoituneimpia urheilijoita. Tämä tutkimus tekee sen mielestäni erittäin näkyväksi.

Kaudella 2024 Kansallisessa Liigassa pelasi 167 amatööripelaajaa ja 82 ammattilaiseksi luokiteltua pelaajaa.

 Mutta täytyy olla rehellisiä siinä, mitä ammattilaisuudella tarkoitamme.

 Palloliiton määritelmän mukaan ammattilaisen raja on 2 000 euroa vuodessa, puhumme aika erilaisesta todellisuudesta kuin silloin, kun puhumme jalkapallosta ammattina.

 Ehkä vielä pysäyttävämpi luku on tämä:

 vuonna 2024 vain kymmenellä Kansallisen Liigan pelaajalla oli urheilijan ammattivakuutus.

 Kymmenellä. Toki tällä kaudella luku taisi olla 15, mutta silti.

 Naisten jalkapallo ammattimaistuu maailmalla valtavaa vauhtia. Ja Suomessa me keskustelemme edelleen siitä, saavatko kaikki pääsarjapelaajat pelaamisesta ylipäätään mitään.

 Se kertoo aika paljon siitä, kuinka suuri työ meillä on vielä edessämme.

Ja samaan aikaan tavoitteemme ovat täysin oikeita.

 Haluamme kovempaa kilpailua.

 Haluamme parempaa suorituskykyä.

 Haluamme lisää intensiteettiä.

 Haluamme menestyä kansainvälisillä kentillä.

Mutta huippu-urheilun vaatimukset ja huippu-urheilun edellytykset kulkevat käsi kädessä.

 Emme voi jatkuvasti nostaa vaatimustasoa, jos pelaajien arki ei muutu mukana.

 Emme voi vaatia enemmän harjoittelua, parempaa palautumista, enemmän unta ja parempaa suorituskykyä samalla, kun pelaaja rakentaa päivänsä työn, opiskelun ja huippu-urheilun väliin.

 Pitkällä aikavälillä se yhtälö ei vain toimi.

Tutkimus nostaa esiin myös yhden muun tärkeän asian, jonka haluan tuoda keskusteluun.

 Naispelaajilta odotetaan paljon muutakin kuin pelaamista.

 He markkinoivat lajia.

 He tuottavat sisältöjä.

 He osallistuvat tapahtumiin.

 He tekevät näkyvyyttä seuroille ja koko sarjalle.

 Ja pelaajat tekevät tätä usein mielellään. He ymmärtävät, että lajin täytyy kasvaa. Mutta meidän täytyy olla tarkkoja siinä, ettemme samalla ulkoista kasvun vastuuta niille ihmisille, joiden pitäisi ensisijaisesti harjoitella, pelata ja palautua.

 Pelaaja voi olla tärkeä lajin lähettiläs. Mutta pelaaja ei voi olla koko liiketoimintamalli.

 Haluan lopuksi jättää yhden ajatuksen.

 Monessa maassa keskustellaan tällä hetkellä siitä, millaiset työehdot ammattilaisjalkapalloilijoilla pitäisi olla.

 Suomessa keskustelemme edelleen siitä, miten pelaaja saa huippu-urheilun ylipäätään mahtumaan arkeensa.

 Se ei tarkoita, etteikö kehitystä olisi tapahtunut. On tapahtunut, ja paljon.

Mutta meidän ei pitäisi mitata onnistumistamme vain sillä, kuinka paljon parempia asiat ovat kuin ennen.

Meidän pitäisi kysyä, ovatko ne riittävän hyviä siihen nähden, mihin haluamme mennä.

 Jos haluamme aidosti rakentaa vahvemman Kansallisen Liigan, meidän täytyy lopettaa pelaajien venymisen ihailu ja alkaa rakentaa rakenteita, jotka eivät pysy pystyssä vain sillä, että pelaaja onnistuu löytämään tarpeeksi joustavan työn, saa yhteiskunnan tukia tai pystyy asumaan vanhempiensa luona pitääkseen elinkustannuksensa riittävän pieninä.

 Huippu-urheilujärjestelmä ei voi rakentua sen varaan, kuinka hyvin yksittäinen pelaaja onnistuu järjestämään muun elämänsä pelaamisen ympärille.

 Ensimmäinen askel on, että asioista puhutaan, tilannetta tutkitaan ja tietoa kerätään. Seuraava askel on se, kuinka suoraan me kohtaamme realiteetit ja kuinka suoraan uskallamme puhua siitä, mitä tutkitut tieto osoittaa.

Kiitos!