Helsinkiläisten vuoro yrittää – 1990-luvun vaihteessa herättiin pysyvästi

Nykymuotoinen Suomen Jalkapallon Pelaajayhdistys perustettiin vuonna 1992. Pelaajayhdistys julkaisee kesän 2020 aikana juttusarjan, jossa esitellään yhdistyksen eri merkkipaaluja menneiden vuosien varrelta aina tähän päivään asti. Jalkapallon Pelaajayhdistys esittelee juttusarjassa koko JPY:n syntyhistoriaa, kehitystä ja kansainvälistymistä sekä yhdistyksen avainhenkilöitä. Juttusarja nostaa lisäksi esiin yhdistykselle merkittäviä tapahtumia, saavutuksia sekä projekteja. Suomen Jalkapallon Pelaajayhdistyksen historiaa on koonnut ja kirjoittanut turkulainen historioitsija, filosofian maisteri Petri Lavonen, jonka tekemään tutkimustyöhön juttusarja pohjautuu.


Jari Europaeus oli käynnistämässä 1990-luvulla pelaajayhdistystoimintaa. Kuva: Juha Tamminen

Helsinkiläisten vuoro yrittää –  1990-luvun vaihteessa herättiin pysyvästi

Siinä missä pelaajayhdistystoiminta hiipui Tampereella, alkoi se osoittamaan heräämisen merkkejä puolestaan Helsingissä. Englantilainen toimittaja Eric Batty kirjoitti Veikkaaja-lehteen ja hänen juttujensa yhteydessä avautui tietoa englantilaispelaajien järjestäytymisestä saarivaltakunnassa.

Vuonna 1976 Helsingin Lauttasaaressa pidettiin Jalkapalloilijat ry:n perustamiskokous. Kutsu oli lähtenyt kaikille SM-sarjan ja 1-divisioonan pelaajille. Yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin tuolloin Hakassa pelannut maalitykki Matti Paatelainen. Lisäksi yhdistyksen toiminnassa oli mukana muun muassa Markku Peltoniemi, joka pitkän HJK-uran jälkeen edusti tuohon aikaan 1. divisioonassa pelannutta Helsingin Palloseuraa. Peltoniemi on tullut myöhemmin tunnetuksi HJK:n legendaarisena joukkuejohtajana.

Peltoniemen mukaan myös toisessa suomalaisessa pelaajayhdistyksessä aktiivinen toiminta jäi lopulta varsin pienen joukon varaan. Käytännössä vain yhdistyksen hallitus oli aktiivinen, eikä senkään sisältä löytynyt tarpeeksi tarmokasta toiminnan kehittäjää. Lisäksi koko suomalainen jalkapallo oli tilanteessa, että pelaajien aseman edistämistä ei oikein vielä koettu ja ymmärretty järjestäytyneen edunvalvontatyön arvoiseksi. Edes itse pelaajat eivät ajaneet omia asioitaan tarpeeksi aktiivisesti.

Jalkapalloilijat ry tavoitteli kuitenkin läsnäolo- ja puheoikeutta Sarjaseurojen kokouksessa, mitä Suomen Palloliiton liittohallitus kuitenkin vastusti. Jalkapalloilijat ry:n toiminta hiipui pikkuhiljaa kuitenkin niin ulkoiseen vastustukseen kuin sisäiseen passiivisuuteenkin. Merkittävin yhdistyksen saavutus oli lopulta se, että maajoukkuepelaajien päivärahoja saatiin nostettua.

Suurten jalkapallomaiden sarjoissa pelaamisesta tuli suuremmassa mittakaavassa ammatti 1950- ja -60-luvuilta lähtien. Samalla seuroista tuli pelaajien työnantajia. Eurooppalaisissa maissa perustettiin paikallisia pelaajayhdistyksiä ja yhteinen kattojärjestö, Kansainvälinen Pelaajayhdistys (FIFPro), perustettiin vuonna 1965. Suomen Jalkapallon Pelaajayhdistys liittyi FIFPro:n jäseneksi vuonna 2001.

Jalkapallossa alkoi liikkua iso raha erityisesti 1980-luvulta lähtien. Suurimmat kansalliset liigat muuttuivat liiketoiminnaksi ja pelaajat samalla korkean profiilin ammattilaisiksi. Myös  suomalaisia pelaajia alkoi siirtymään kansainvälisille kentille enemmän 1980-luvulla. Suomessa pelattiin kuitenkin edelleen pitkälti amatööripohjalta.

Ulkomailla oli pelannut myös Atik Ismail, joka kirjoitti kuitenkin Pasi Rautiaisen siirrosta Bayern Müncheniin "Ammattina jalkapallo" -kirjassaan. Rautiainen siirtyi saksalaiseen suurseuraan vuonna 1980 ja se oli ennenkuulumatonta suomalaisessa jalkapallossa.


Pasi Rautiainen kritisoi aikoinaan suomalaisseuroja. Kuva: Juha Tamminen

- Pasi Rautiainen innostuu tulisesti puhumaan tuosta ajanjaksosta pelaajien näkökulmasta. Kritiikki osuu suuriin suomalaisiin seuroihin, jotka päättivät itsevaltaisesti lupaavien pelaajiensa tulevaisuudesta omistamalla heidän edustusoikeutensa. Isommat seurat kuten HJK ja Haka saattoivat Pasin mielestä monissa tapauksissa jopa tuhota pelaajien uran. Voin helposti yhtyä tuohon näkökulmaan. Ajat ovat onneksi muuttuneet, Ismail toteaa tyytyväisenä.

Suomalainen pelaajayhdistystoiminta nousi kunnolla esiin 1970-luvun ensimmäisten yritysten jälkeen vasta 1980-luvun loppuvuosina. Pelaajat saivat Suomessakin palkkoja ja myös edunvalvontatyölle nähtiin taas tilaus. Tällä kertaa aktiivisuus virisi maajoukkuepelaajien keskuudessa. Heistä yhä useammat pelasivat tai olivat pelanneet jo ulkomailla. Eläviä esimerkkejä edunvalvontatyöstä tuli varsinkin Ruotsista. 

Vuonna 1990 asiaan tarttuivat A-maajoukkuepelaajat Olli Huttunen, Jari Europaeus ja Esa Pekonen. Heitä vauhditti tieto siitä, että pelaajayhdistystoiminnalla oli jo Suomessakin oma historiansa. Aktiivisuuteen vaikutti myös se, että SM-sarja oli muuttumassa ammattimaiseksi Futisliigaksi kaudeksi 1990.

- Maajoukkuepelaajien keskuudessa oli vuosien saatossa kuultu ja keskusteltu erinäisistä tapauksista, joissa pelaajat olivat jääneet seurojen ratkaisujen armoille, Huttunen painottaa perustamisen keskeisintä motiivia. 

- Kun siinä 1990-luvun alkuvuosina oli meneillään pääsarjan uudistuminen ja samalla myös ammattimainen pelaaminen näytti olevan kasvussa, niin tuntui tarpeelliselta aktivoida pelaajia pitämään huolta omista asioistaan, Europaeus puolestaan muistuttaa.

AIKAISEMMAT OSAT
Pelaajayhdistyksen alkujuuret johtavat 1970-luvun Tampereelle