Kohtalokkaita arvovalintoja – Urheilijat jäivät jälkeen muusta työelämän kehityksestä

Nykymuotoinen Suomen Jalkapallon Pelaajayhdistys perustettiin vuonna 1992. Pelaajayhdistys julkaisee kesän 2020 aikana juttusarjan, jossa esitellään yhdistyksen eri merkkipaaluja menneiden vuosien varrelta aina tähän päivään asti. Jalkapallon Pelaajayhdistys esittelee juttusarjassa koko JPY:n syntyhistoriaa, kehitystä ja kansainvälistymistä sekä yhdistyksen avainhenkilöitä. Juttusarja nostaa lisäksi esiin yhdistykselle merkittäviä tapahtumia, saavutuksia sekä projekteja. Suomen Jalkapallon Pelaajayhdistyksen historiaa on koonnut ja kirjoittanut turkulainen historioitsija, filosofian maisteri Petri Lavonen, jonka tekemään tutkimustyöhön juttusarja pohjautuu.


Aulis Rytkönen (vas. lähti 1950-luvulla ammattilaiseksi Ranskaan. (Kuva: Juha Tamminen)

Suomalaiset jalkapalloilijat joutuivat kärsimään Suomen Palloliiton alkuvaiheiden arvovalinnoista jo viime vuosisadan alussa. Pelaajat eivät saaneet työntekijän oikeudellista asemaa, eikä heillä ollut varsinaista työsuhdetta edustamiinsa seuroihin. Jo 1920-luvulla tehtiin arvovalinta myös jalkapallon piirissä olympialiikkeen linjausten mukaisesti. Valinta merkitsi sitä, että amatööripelaaminen määriteltiin ainoaksi hyväksyttäväksi statukseksi. Näin suomalaiset urheilujohtajat aiheuttivat arvovalinnoillaan sen, että urheilijoilla ei ollut mahdollista nousta tavallisen työntekijän asemaan.

Ajattelutapa oli vallalla muissakin Pohjoismaissa aina 1950–60-luvuille saakka. Urheilutoimittaja Göran Wallén kuvailee skandinaavista ja suomalaista ajattelutapaa Suomen jalkapallon 100 vuotishistoriateoksessa jopa niin radikaaliksi, että maailmansotien välisenä aikana ammattilaisuus leimattiin luopiomaiseksi toiminnaksi. Suomalaisen urheilun vahvan ja kirkasotsaisen yhdistysperinteen vuoksi jalkapallossa ja muussakin urheilussa karsastettiin ammattilaisuutta aina 1980-luvulle saakka. Esimerkiksi Itä-Euroopan kansandemokratioissa ammattilaisuus ohitettiin olympialaisten yhteydessä näppärästi niin, että ilmoitettiin vaan urheilijalle jokin siviiliammatti. Vaikka tosiasiassa he olivat yhteiskunnan tukemia täysammattilaisia. Usein se ammatti löytyi armeijan palveluksesta. 

Suomesta lähti 1950-luvun alussa kolme pelaajaa ammattilaiseksi Ranskaan. He olivat Aulis Rytkönen, Nils Rikberg sekä Kalevi Lehtovirta. Rytkönen oli heistä ensimmäinen ja tunnetuin. Rytkösen kasvattajaseura Kuopion Palloseura vastusti pelaajansa ulkomaille lähtöä, mutta niin vaan "Monsieur Magic” pelasi Toulousessa vuosina 1952-60. Ulkomaille lähteneillä Rytkösellä, Rikbergillä ja Lehtovirralla ei ollut juurikaan mahdollisuutta edustaa kotimaansa maajoukkuetta, sillä maan edustamisen ihanteena oli pitkään amatööriys. 

Suomalaisissa urheilupiireissä oli vallalla ajattelutapa, että jalkapalloilu ammattina ei ollut puhtaan ja aidon urheiluhengen mukaista. Samalla torjuttiin se, että suomalainen pelaaja voisi olla työsuhteessa oleva työntekijä. Tässä asetelmassa pelaajilta puuttuivat myös oikeudet. Niinpä pelaajat ajautuivat pahimmissa tapauksissa suoranaisen mielivallan kohteeksi, sillä heidän ammatin harjoittamista rajoittivat pitkälle 1980-luvulle asti myös kohtuuttomat pelikiellot tai pitkät seurasiirtokaranteenit. Pelaajista saattoi tulla kiistelevien seurojen välisiä pelinappuloita.

Useissa suuremmissa jalkapallomaissa ammattilaisuus hyväksyttiin jo paljon aikaisemmin. Englannissa rahakorvausta vastaan pelaaminen sallittiin niinkin aikaisin kuin jo 1880-luvulla. Myös Euroopan mantereen puolella laji oli vahvasti ammattilaisurheilua jo 1950-luvulta lähtien, tai viimeistään 60-luvun puolella. Pelaajaliikenne kasvoi ja alkujaan kansalliset sarjat alkoivat muuttua yhä kansainvälisemmiksi sarjoiksi. Tämä kehitys mursi amatööri-ihanteen asemaa ja muutti jalkapallon viimeistään 1970–80-lukujen kuluessa kokonaan ammattilaispelaajien näyttämöksi.

Pohjoismaista Ruotsi luopui 1950-luvun alkupuolen heikosta maajoukkueen menestyksestä johtuen ensimmäisenä amatöörilinjauksesta päästäen vuosikymmenen loppupuolelta lähtien myös ammattilaiset maajoukkuetoimintaan mukaan. Suomessa pelattiin 1950-luvulla vielä vahvan amatööriperinteen mukaan. Tästä syystä aina 1980-luvulle saakka suurin osa suomalaisista pääsarjatason pelaajista teki vähintään puolipäiväistä työtä jalkapalloilun rinnalla. Tosin se johtui yhtä paljon myös suomalaisseurojen taloudellisten resurssien vähäisyydestä.

Suomessa alkoi olla jo merkkejä puoliammattilaisuudesta 1970-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä jotkut pelaajat saivat tulonsa jo pelkästään jalkapallosta. Seurojen resurssit eivät kuitenkaan kehittyneet toivotussa tahdissa ja niinpä ammattilaisuuden kasvu oli varsin hidasta. Edes uuden ammattimaisemman jalkapalloliigan perustaminen vuonna 1990 ei parantanut olennaisesti pelaajien asemaa, sillä 1990-luvun alussa koko maan kehitystä hidasti puolestaan vahva taloudellinen laskusuhdanne. Näistä syistä jalkapallon ammattimaisuus on vahvistunut Suomessa huipputasolla vasta 2000-luvun kynnyksellä. 

Suomen Jalkapallon Pelaajayhdistyksellä on ollut kuitenkin erittäin keskeinen rooli tässä 1990-luvun alkupuolella käynnistyneessä suomalaisen jalkapallon muutosprosessissa kohti ammattistatusta. Jalkapallon Pelaajayhdistys osallistui silloin aktiivisesti arvokeskusteluun huippu-urheilusta ammattina. Koko 1990-luvun kehityskaaressa suomalaisten jalkapalloilijoiden etujen ajaminen onkin ollut ratkaisevasti muuttamassa muidenkin urheilijoiden oikeudellista asemaa.