Vaivojen kanssa pelaamisesta ja Urheilijaturvasta 

Tapaturmaperusteisuuden myötä vakuutus on kapeaehtoinen ja hatarasti suojaava, hieman kuten urheilijan koko yhteiskunnallinen asema, kirjoittaa Henri Aalto.

Heräsin joulukuussa 2020 nilkkaleikkauksesta euforian tilassa. Aistihavaintoni olivat kylläisiä; ympäröivät värit, pinnat ja ihmiset väreilevän lämpimiä. Tuntui kuin olisin nukkunut ajatonta unta. Makoilin paksun peiton syleilyssä, huriseva lämpöilmaputki vierelläni, hoitajien valvonnassa. Olin haavoittunut mutta turvassa. Kuin laumansa suojaama, vilttiin kääritty vahingoittunut eläin. Luonnollisesti lääkeaineet määrittivät tilaani. Olin saanut sekä nukahtamislääkettä että rauhoittavia, ja paastonnut täyden vuorokauden. Lääkehoure ei kuitenkaan kertonut koko totuutta. Ennen kaikkea, olin antautunut avulle, ja saanut vaivoilleni hoitoa: olin helpottunut.

Tässä kirjoituksessa tarkastelemme urheiluvammoja, jotka eivät kokonaan estä lajitoimintaa, ja sellaisten vammojen eräitä henkisiä ja vakuutuksellisia ulottuvuuksia. 

Terveydelliset huolet niin fyysisesti kuin henkisesti voivat heikentää merkittävästi urheilijan suorittamista ja elämänlaatua. Tason putoaminen, toiminnan epämielekkyys ja erilainen ylirasitus ilmenevät etenkin pidemmällä aikavälillä. Lyhyessä jaksossa vastoinkäymiset, kivut ja kärsimys voivat jopa nostaa suoritustasoa. Haasteen äärellä laadukkaasti suorittaminen tuottaa myös henkisen kantokyvyn ja ylpeyden tunnetta. Ymmärrettävästi urheilija kykenee kuitenkin parhaaseen tekemiseen hyvinvoivassa ja tasapainoisessa tilassa. 

Kehittyäkseen ihminen tarvitsee sopivasti stressitekijöitä suhteessa palautumiseen. Urheilussa stressin ja palautumisen jaksot vaihtelevat osio- ja päivätasolta jakso- ja vuositasoille. Kauden jälkeen on aito tarve lomalle, kun elimistön ja aivojen rasitustasot ovat olleet kuukausia huipussaan. Onkin tavanomaista, että loman alkaessa urheilija sairastuu, sillä elimistö antaa pitkästä aikaa luvan sairastua. 

"Raastavaa istua vaihdossa tai pelata alle tasonsa"

Satunnainen vaivojen kanssa pelaaminen on väistämätöntä, ja toisinaan välttämätöntä. Vaivojen jatkuminen kuitenkin tarkoittaa, että kaikki palautuminen häiriintyy, harjoittelua on kompensoitava ja lopulta suoritustaso kärsii. Samalla riski pahemmalle tai uudelle vammalle kasvaa. Kaikki tämä vaikuttaa myös henkiseen hyvinvointiin. 
Osa vaivojen aiheuttamasta kuormasta ilmenee tiedostamattomalla tasolla. On kuitenkin akuutin sietämätöntä todeta päivittäin, ettei keho pysty suorittamaan vaadittuja asioita, ulosmittaamaan kapasiteettiaan. Kukaan äärimmäiseen parhaaseensa missään pyrkinyt ymmärtänee tuskan, kun joutuu toistuvasti kohtamaan rajoitteensa, kuolevaisuutensa. Tiedät mihin voisit pystyä, mutta et vain pysty. Tuntuu kuin kehosi pettäisi sinut, tai sinä kehosi. Koko keho tuntuu erilliseltä entiteetiltä. Jo kipu itsessään kuluttaa; ei ole loputtomiin voimaannuttavaa niellä kiroillen jokaisella askeleella jäytävää särkyä. Jossain vaiheessa tekisi mieli itkeä ja luovuttaa – ja joskus niin on syytä tehdäkin. 

Osittainen osallistuminen joukkuetoimintaan on kieroutunutta; olet mukana, mutta et ole. Sinnittelet seassa, eräänlaisessa yksinäisessä välitilassa, kipujen ja kontrollin ehdoilla. Kenties alkuosiot joukkueen kanssa, loput fysion johdolla, jonkun päivän kokonaan salilla. Peliin lääke- ja teippikuurin kautta, tai vain penkille mukaan, ehkä lopussa kentälle. On lapsellisen raastavaa istua vaihdossa tai pelata alle tasonsa tietäen, että vammalla on ollut vaikutuksensa. Mutta eihän yleisö sitä tiedä! Heidän tulisi tietää! Miksi Suomessa ei raportoida laajemmin urheilijoiden vammoista! 

Tuntuu idioottimaiselta selitellä tutuille tai itselleen, että ”siis kyl mä oisin varmaan alottanut mut jalka ollu taas kipee niin koutsi sano et ’en viitti nyt laittaa sua’/en sit saanu parasta irti, kun juoksukin sattuu ja käännökset ja ugh…”. Selittely tuntuu pahemmalta kuin oletus siitä, että tasosi ei vain riittänyt.  Jos pelaat, olet terve, olen aikanaan oppinut, ja se pätee vähintään symbolisella tasolla. 

Krooniset vaivat synnyttävät epäilyjä, lähes vainoharhaisuutta. Pohdit kuumeisesti miksi vaiva ei jo helpota, tuleeko se kestämään pelaamista, pelaatkohan ikinä enää kivuitta. Entä miten muut pelaajat ja valmennus näkevät sinut? Heikkona tai epäammattimaisena, rasitteena jopa? Taasko sinuun sattuu, koska oikein olet kunnossa, onko vaiva nyt ihan noin paha, he mahtavat ajatella. Epäluulot voivat herätä, vaikka ihmiset ympärillä yrittäisivät vain tukea. Luultavasti myös koet pettäneesi joukkueen luottamuksen, olevasi jotenkin syyllinen. Vaikka tietäisit ettei asia ole niin, kokemusta on vaikea kieltää. Ja seuratessa otteluita katsomosta, joukkueen menestys näyttäytyy ristiriitaisena; voitot usein enintään varauksellisena ilona, tappiot ehkä kierona tyydytyksenä tai yhä syvenevänä syyllisyytenä. 

Voi koittaa hetkiä, kun valmennus haluaisi painostaa pelaajaa kentälle, ja niin käynee yhä usein. Mutta monesti urheilija voi paradoksaalisesti olla itse toipumisvaateensa pahin vihollinen, kuormittaessaan malttamattomana liiallisesti kehoaan ja mieltään. Kukaan ammattiylpeä joukkuelajin edustaja ei halua menettää pelipaikkaansa, saati näyttäytyä omiensa edessä heikkona tai luovuttajana. Saatat silti uskoa muiden kokevan sinut jotenkin riittämättömänä – koethan vaivaisena helposti itse itsesi niin.

Urheiljaturvasta turvaa?

Kaudella 2020 kärsin sekä vaikealaatuisesta plantaarifaskiitista vasemmassa jalassa että kroonisista kivuista oikean nilkan alueella. Minulta jäi useita otteluita väliin, ja pelasin loppukauden teipin, kipulääkkeiden, kortisonipiikin ja lukuisien hoitomenetelmien voimalla. Pahimmillaan jokainen askel sattui, molempiin jalkoihin. Vastaavat potilaskertomukset ovat urheilijoille tuttuja. 

Nilkkani oli nyrjähdellyt kausilla 2018 ja 2019 sekä tammikuussa 2020, kuitenkin aina nopeasti pelaamisen sallien. Kesällä 2020 nilkka alkoi oireilla uudelleen, ja kauden jälkeen se kuvattiin: neljä eri vauriota, kaksi vaatisi leikkaushoitoa. Operaatiolla pitäisi poistaa vanhasta nyrjähdyskohdasta vaurioitunutta rustoa sekä keskeltä nilkkaa nivelvammojen suojaksi kehittynyt luupiikki. 

Urheilijan vakuutus, Urheilijaturva, on lailla säädetty, ammattiurheilijoita erillisesti koskeva tapaturma- ja eläkevakuutus. Kohderyhmä on marginaalinen, mutta merkittävän toimialan käsittävä. 

Tapaturmaperusteisuuden myötä vakuutus on kapeaehtoinen ja hatarasti suojaava, hieman kuten urheilijan koko yhteiskunnallinen asema – esimerkkinä vaikka epäedullisempi eläke- ja ansioturva. Joukkuelajeissa seurat ovat velvoitettuja vakuuttamaan kaikki noin 12 000€ kaudessa tienaavat pelaajat, vähemmän ansaitseville on toinen vakuutusjärjestely. 

Tapaturma – ulkoinen ja äkillinen ruumiinvamma – voi olla tulkinnallinen, ja lopulta vain ajoittain ainoa syy vammalle. Tapaturmaperusteisuus kannustaa kielteisiin korvauspäätöksiin, sillä tapaturman ja rasituksen suhde vamman aiheutumiselle voi olla häilyvä. Tapaturmaehdon täyttyminen vaatiikin aina jonkin ulkoisen vaikuttimen, käytännössä kontaktin. Esimerkiksi lihasvamma tai akillesjänteen katkeaminen ei vakuutusyhtiön silmissä välttämättä ole tapaturmainen, pelitilanteessakaan. Urheilijoiden vammoja onkin lainopillisesti helppo tuomita korvauspiirin ulkopuolelle kuuluviksi, jolloin vammoja on korkeampi kynnys tutkia ja hoidattaa, sillä kustannukset voivat olla tuntuvia. Niinpä diagnosointi ja toipuminen saattavat viivästyä. 

Sain itsekin jalkani terveiksi vasta erästä erinomaista jalkateräspesialistia konsultoituani. Erityishoidot maksavat, mutta kohdennettu ammattiapu on tehokkain ja kestävin keino kuntoutumiseen. 

Rasitusvammoille, joita väkisinkin ilmenee, ei ole käytännössä mitään taloudellista suojaa, muuta kuin seuran vastuu korvata ”kohtuudessa määrin” vakuutukseen menemättömät kulut. Sama pätee vammoihin, joiden voisi arvioida johtuneen osin tapaturmasta ja osin rasituksesta. Seurojenkaan ei ole taloudellisesti ongelmatonta juoksuttaa pelaajia lääkärissä. Vamman kanssa pelatessa tulee myös kompensoineeksi liikkumistaan ja ylikuormittaneeksi toisia kehonosia, altistaen ne siten loukkaantumisriskille, alkuperäisen vammakohdan lisäksi. 

Vakuutusyhtiöiden puolesta on todettava, että tarpeelle käsitellä vammoja tiukan tapauskohtaisesti on perusteensa. Esimerkiksi rappeumaa sisältävissä vammoissa voi olla vaikea määrittää mistä vamma on saanut alkunsa, onko vamman taustalla rakenteellisia tai sairaudeksi tulkittavia tekijöitä, ja kauanko pelaaja on ollut vakuutettuna. Korvausvelvoitteet voivat myös olla elinikäisiä. En haluakaan syyllistää yksittäisiä virkailijoita tai yhtiöitä. Syyt ovat syvemmällä, säädösten ja itse vakuutuksen ehdoissa – epäilemättä myös toimialan taloudellisissa puitteissa. 

Samalla vammojen tulkinnasta herää väkisin kyyninen kysymys: eikö lähes kaikkien kontaktittomien vammojen synty olisi periaatteessa mahdollista palauttaa aiemmin kertyneeseen kulumaan kehossa? 

Vakuutusyhtiö hyväksyi vielä nyrjähdykseni 1/2020 tapaturmaisena, mutta ei enää kauden jälkeisessä kuvantamisessa havaittuja vahinkoja, vaikka kaksi eri ortopedia piti etenkin rustovauriota alkujaan tapaturmaperusteisena. Yhtiön perustelu oli ”todennäköinen syy-yhteyden puutos tapaturmaan”, mikä tuskin oli juridisesti väärin – sitä missä syy-yhteyden raja oli mennyt ei toisaalta mainittu. Myöskään vasemman jalkapohjani vamma ei mennyt vakuutukseen. 

Tein nilkkaani koskevasta päätöksestä valituksen muutoksenhakulautakunnalle ja hain myös osittaista tai jaettua korvausratkaisua. Anoin myöhemmin korvauksia myös lisäturvavakuutuksen nojalla. 

Tahoillaan kuukausien mittaisten käsittelyiden jälkeen päätökset tulivat kielteisinä takaisin. Lisäturvavakuutuksesta saamani vastaus oli tosin vastuuhenkilön ”tulkinta” asiasta, nimittäin ilmeni, että lisäturvavakuutusta varten pitäisi aloittaa oma vahinkoketjunsa. Tämä on sinänsä kummallista, sillä tapauksia käsittelee sama yhtiö, ja olin jo liittänyt hakemukseeni tapaukseeni viittaavat asiakirjat. Päätöksestä on edelleen vireillä Hongan tekemä valitus, vuosia operaation jälkeen. 

Tapaukseni ei ollut terveyden tai talouden näkökulmasta kohtalokas, mutta kenties siksi kertomisen arvoinen. Vastaavia nimittäin riittää. Toki toisenlaisessa elämäntilanteessa operaation kustannukset, noin 4000€, seuran ollessa velvoitettu maksamaan puolet, olisivat olleet herkästi ylitsepääsemättömiä. Lisäksi vammojen muut hoitokulut veloittivat lopulta melkein toisen operaation verran, joten kokonaiskustannus alkoi olla seurallekin tuntuva. Leikkaus myös venyi viikkoja korvausepäselvyyden vuoksi, kuntoutumista viivästyttäen. Sain hieman ennen alkuperäistä leikkauspäivää tiedon maksusitoumuksen puuttumisesta poikkeuksellisesti suoraan sairaalasta. Vakuutusyhtiön ilmoitus päätöksestä kun oli putoava postilaatikostani vasta leikkauspäivän jälkeen. 

Urheilijat ovat alttiita vammoille, ja hyväksyvät sen osan työstään – vammoja ennaltaehkäistäänkin päivittäin. Osa vammoista voi olla vaikeasti tulkittavia ja hoidettavia. Urheilijan on toki mahdollista hankkia itse kattavampi vakuutus, mutta hyvin vaihtelevat tulotasot huomioiden sekin voi olla hintava sijoitus. Ja kehon ollessa keskeinen työväline koen jo periaatteena, että sille tulisi työn puolesta olla laaja vakuutuksellinen suoja. Enkä usko, että moni pelaaja on edes riittävän tietoinen vakuutusasioistaan – asiaan perehtyessä onkin käynyt ilmi, ettei ole itsestään selvän helppoa olla. Vakuutusehdot ovat jopa konsultoimieni asiantuntijoiden mukaan monimutkaisia ja tulkinnallisia. Seuroilla onkin vastuunsa tarvittaessa varmistaa pelaajien tietoisuus vakuutuksen sisällöstä. 

Urheilijaturvan vaatimaton suoja sekä vakuutuskäsittelyiden epäselvyydet ovat nähdäkseni epäkohtia, jotka olisi perusteltua korjata. Kysymys lienee, joko ammattiurheilu ollaan valmiita näkemään yhteiskunnallisesti vakavasti otettavana toimenkuvana. Kuten todettua, urheiluvammojen haitat ulottuvat niin kehollisesti, lajikeskeisesti kuin mielellisesti kauas vammakohtaa ulommaksi.

Urheilijan terveys on asia, josta ei pitäisi tehdä kapeaehtoisen tulkinnallista. 

Henri Aalto