Miksi tyytyä yhteen, kun voi saada kaksi?

Tietoisuus siitä, että minulla on aina varasuunnitelma ja toinen vaihtoehto, pitää mieleni rauhallisena, kirjoittaa Emma Immonen.

Herätyskelloni soi. On aamu ja aika nousta. Nousen nopeasti niin kuin aina ja puen sängyn viereen edellisenä iltana laittamani harjoitusvaatteet päälleni. Nopeat aamutoimet, aamupala, takki niskaan ja autoon. Äiti ajaa minut aamuruuhkassa Taliin aamutreeneihin ja kyselee samalla englannin sanoja. Tänään on englannin koe, mutta vasta myöhemmin. Nyt ajatukseni ovat jalkapallossa. Pari tuntia syöttämistä, torjuntoja ja juoksemista, sitten mielentilan muutos ja kohti akateemista maailmaa, koulua. 

Koulussa tunnen itseni kotoisaksi. Olen aina pitänyt opiskelusta. En ole ollut mikään kympintyttö, mutta todistustani on koristanut usein vahva rivi ysejä, pari kasia ja muutama kymppi. Kympit tietenkin liikunnasta ja jostakin muusta aineesta. Kuvailisin itseäni koulumaailmassa rennoksi, mutta määrätietoiseksi. Maailmani ei romahda yhdestä huonosta numerosta, mutta seuraavalla kerralla teen varmasti paremmin. 

Sama sanapari, rento/määrätietoinen, kuvaa minua myös jalkapalloilijana. Mielestäni harjoituskentälle olisi turha mennä, jos en haluaisi kehittyä tai olla parempi kuin edellisenä päivänä. Olisi myös turhaa haaskata aikaa pallon potkimiseen, jos en nauttisi siitä. Harjoittelun täytyy olla rentoa tekemistä, mutta samalla keskityn siihen, että teen kaiken kunnolla. 

On sanomattakin selvää, että tekemällä asiat kunnolla ja niin hyvin kuin mahdollista, elämä usein palkitsee. Jalkapalloilijana näitä palkintoja ovat tietenkin suomenmestaruudet, maaottelut ja erinäiset henkilökohtaiset palkinnot, mutta ihan yhtä lailla yksittäiset onnistuneet suoritukset harjoituskentällä ovat palkintoja, joista tulee hyvä mieli. Sama pätee opinnoissa. Totta kai hyvä ylioppilastodistus ja paikka yliopistossa ovat palkinnoista suurimpia, mutta ilman pieniä onnistumisia matematiikan kotitehtävissä tai englannin sanakokeissa olisin hukannut motivaationi jo aikapäiviä sitten. 

Tietoisuus siitä, että minulla on aina varasuunnitelma ja toinen vaihtoehto, pitää mieleni rauhallisena. Rauhallisuutta ja itsevarmuutta lisää myös se, ettei identiteettini ole rakentunut vain yhden elämän osa-alueen varaan. Se, jos jokin on rikkaus, että voi toisessa intohimossaan epäonnistuttua miettiä, että ”ei tässä mitään, olen hyvä ainakin tuossa toisessa asiassa, johon tunnen palavaa halua”. Elämäni on kuin kaksikaistainen tie, jota pitkin kuljen. Välillä olen oikealla ja toisinaan vaihdan vasemmalle. Olen siis joko opintojen parissa tai jalkapallokentällä. En osaa sanoa, minne tämä tie loppujen lopuksi vie, mutta sen tiedän, että jossain vaiheessa toinen kaista loppuu. 

Kun urani jalkapalloilijana tulee päätökseen, en jää yksin. En jää tyhjän päälle vailla suunnitelmaa eikä identiteettini romahda, koska olen rakentanut vahvan pohjan jalkapallouran jälkeiselle elämälle. Kaksoisuran merkitys korostuu urheilu-uran jälkeen ja etenkin nivelvaiheessa toisen uran loppuessa ja uuden elämänvaiheen alkaessa. Minulle kaksoisuran rooli on ollut kuitenkin tärkeä jo aktiivisen peliurani aikana. Olen kuullut useasti kommentteja siitä, että toinen olisi toisesta pois, mutta minulle toinen on toiselle lisää. Opiskelu ja jalkapallo kannattelevat toinen toisiaan ja antavat minulle toisiaan tukevia ominaisuuksia ja mahdollisuuksia. Ennen kaikkea kaksoisura lisää itsevarmuutta, pitää mieleni virkeänä sekä tuo minulle iloa ja nautintoa.

Emma Immonen